Hanna van der Steen: Kohti korkeuksia

11 Mar

Hanna van der Steen on hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut kolmiosaisen Tähtisilmät- fantasiakirjasarjan. Lisäksi hän on toiminut toisena toimittajana Mikä moka! -kirjassa, johon on koottu nuorten kommelluksia.

Hanna oli keväällä perheensä kanssa lentämässä kuumailmapallolla ja kirjoitti seuraavan tarinan heidän kuumailmapallolennostaan.

Lähde mukaan tunnelmaan ja lue mukaansa tempaava tarina. Kuvat Janne Alatalo.

Kohti korkeuksia

Maaliskuussa kokosin perheemme, eli kolme tytärtä ja mieheni, olohuoneeseemme. Käteni tärisivät ja minun teki mieli pomppia kuin pikkutytön.

  • Mulla on teille yllätys, sanoin innoissani.

Perheemme nuorimmainen tytär, kuusivuotias, hymyili ujosti.

  • Mä arvaan! Hänen hymynsä levisi korvasta korvaan. – Mamma on taas hengissä!
  • Ei kulta pieni, se ei ole se yllätys, nieleskelin. – Kuolleet eivät valitettavasti voi herätä henkiin.

Tyttö lyyhistyi kasaan. Suru viilsi sisuksiani, mutta kun näin vanhempien tyttärieni odottavat ilmeet, intoni palasi taas. Katsoin kaikkia kolmea vuorotellen silmiin. Mieheni myhäili vierellä.

  • .. pääsemme kuumailmapallolennolle! hihkaisin.

Tytöt katsoivat minua silmät suurina.

  • Oikeestiko? yksitoistavuotias kysyi. Hänen kasvonsa loistivat.

Kahdeksanvuotias painoi käsiään vasten leukaansa ja näytti siltä, kuin olisi ollut jouluaatto ja ulko-ovelta olisi juuri kuulunut koputusta. Kuusivuotias katsoi muiden ilmeitä ja päätteli, että asiasta piti olla iloinen.

  • Jeeee! hän huusi.

Hetken päästä tyttäret olivat tiedottaneet parhaita kavereitaan ja isovanhempiaan asiasta niin What’sAppin kuin muidenkin härpäkkeiden kautta.

  • Mä en pysty nukkumaan tänä yönä, vanhin totesi.
  • Mä en tiedä uskallanks mä tulla lennolle, keskimmäinen jatkoi.
  • Mulla on vessahätä, pienin sanoi.

Alustavaksi sovimme lentoajaksi maalis-huhtikuun. Ensi alkuun tyttäret kyselivät viikottain koska lento olisi. Vastasin joka kerta, että katsotaan ja että se riippuu vähän säästäkin. Tytöt odottivat kärsivällisesti. Koska emme olleet sopineet lentoaikaa sen tarkemmin, en osannut vielä pelätä, mutta mitä pidemmälle kevät ehti, sitä enemmän minua alkoi jännittää. Korkeat paikat aiheuttavat minussa primitiivisen paniikkireaktion. Lapsena heittäydyin maahan jo pienen kukkulan päällä ja huusin putoavani. Nyt tahdoin kuitenkin ylittää itseni ja erityisesti kokea jotakin erityistä yhdessä koko perheen kanssa.

Toukokuussa kuumailmapalloyrittäjä viimein soitti.

  • Huomenna voisimme ottaa teidät kyytiin.
  • Ai, nielaisin. – Onko varma, että meille kaikille on tilaa? Voisin kyllä jäädä poiskin, heh.
  • Soitan teille kello kolmen aikaan ja vahvistan asian, mies myhäili.
  • Hienoa, mumisin.
  • Pistäkää päähän lippikset, polttimien lämpö kuumentaa muutoin päätä. Ja sellaiset kengät, joilla voi kulkea pellolla, mies lopetti puhelun.

Päätimme mieheni kanssa, että kertoisimme lennosta nuoremmille lapsille vasta seuraavana päivänä, muutoin nukkumisesta ei tulisi mitään. Vanhin sai kuitenkin kuulla asiasta ja kertoi siitä heti ylpeänä kavereilleen.

  • Tänään on tosi kiva päivä, kerroin nuoremmille lapsille aamulla.
  • Ei oo, ihan tyhmä päivä, kahdeksanvuotias vastasi. – En jaksa mennä iltapäiväkerhoon.
  • Me lennetään ehkä tänä iltana kuumailmapallolla! jatkoin.

Nuoremmat tytöt alkoivat hyppiä riemusta. Esikoinen sen sijaan totesi: – Ai niin, mä olin jo unohtanut koko jutun.

Töiden tekemisestä ei sinä päivänä tullut oikein mitään. Olin levoton ja toistelin mielessäni netistä lukemaani. Kuumailmapalloilu on turvallinen laji, koska pallon liike on hyvin hidas. Lentäjämme oli lisäksi erittäin kokenut pilotti. Suomessa oli tapahtunut vain pari vakavampaa onnettomuutta, ja silti vuosittain tuhannet ihmiset osallistuivat kuumailmapallolennoille.

Samalla kun pyöritin työjuttujani, yritin hengittää rauhallisesti. Mitä jos minulle tulisi pallossa paniikki ja tahtoisin kesken kaiken pois? En missään nimessä tahtoisi näyttää lapsille pelkääväni, muutoinhan heitäkin pelottaisi…

Kahden aikaan puhelin soi.

  • Lento onnistuu, tavataan seitsemän aikaan!

Soitin samantien vanhemmille tyttärilleni ja miehelleni ja laitoin äidilleni tekstiviestin. Hän oli luvannut tulla paikalle, jos joku lapsista pelkäisi liikaa ja tahtoisikin jättäytyä pois kyydistä.

Lapset kertoivat ylpeinä asiasta vielä kerran omille kavereillensa ja itse tiedotin asiasta vielä Facebokissa. Anelin kaikilta tsemppiä. Alkoi pelottaa niin vietävästi, että käsiä tärisytti.

Iltapäivällä hain nuorimmaisen päiväkodista. Hänestä lentoajatus oli ihan kiva, ei juuri nyt sen enempää. Ruoanlaitosta ei tullut mitään, kun ajatukseni kiersivät samaa kehää. Esikoisemme mietti ruokapöydässä, kuinka saisi ajan kulumaan ylhäällä.

  • Siellä on varmaan tylsää.

Kun saimme viimein syötyä pikaisesti kyhäämäni voileivät ja keskimmäinen tytärkin palasi viimein viulutunniltaan, oli jo aika lähteä.

  • Apua, missä on kiikarit? Onko kamera mukana? Lippikset? Mitkä kengät teillä on jalassa? höyrysin ympäri kotiamme.

Miestä nauratti. En uskaltanut kysyä lapsilta jännittikö heitä. Kukaan ei ainakaan näyttänyt siltä, tai ehkä en omassa tilassani vain huomannut sitä. Puristin miehen kättä.

Lähtöpaikkamme oli Hämeen vanhan linnan edessä. Parkkipaikalla odotti jo maasturi ja peräkärry ja vielä toinenkin maasturi, kaikissa Linnan pallon logo. Niiden vieressä seisoskeli ryhmä kuumailmapalloretkeilijöiden näköisiä ihmisiä, joten päätimme mennä reippaasti esittäytymään. Samalle lennolle oli lisäksemme tulossa kaksi eläkeläisrouvaa, valokuvaaja ja tietysti yrittäjäpilotti, Olli Luoma, itse. Lapset juoksentelivat edes takaisin. Ilta oli viileä, mutta aurinkoinen.

Pilottimme päästi pilottipallon, eli punaisen, heliumilla täytetyn ilmapallon taivaalle. Se näytti hänelle mihin suuntaan ja kuinka kovaa tuuli puhalsi. Ilmapallon kyyti oli vielä liian kova, joten siirryimme rauhalliseen tahtiin nurmikentälle.

Ensin eteemme nostettiin pelkkä kori.

  • Harjoitellaan vähän, pilotti selitti.

Kori oli yllättävän pienen näköinen, vaikka meitä olisikin yhdeksän sen kyydissä. Etukäteen olin jännittänyt sen vain 120 senttimetrin korkeutta, mutta nyt kun saimme kiivetä sen sisälle, kori tuntuikin ihmeen tukevalta ja korkealta. Nuorimmat lapset tulivat samaan osastoon kanssani, samoin valokuvaaja. Toiseen osastoon kävivät miehen ja esikoistyttäremme lisäksi kaksi iloista rouvaa. Pilottimme seisoi omassa lokerossaan.

Saimme pikaisen oppitunnin siitä, mitä pallossa ei saanut tehdä. Sen ulkopuolelle ei esimerkiksi saanut kiivetä lennon aikana. Sydäntäni tykytti, enkä osannut jännitykseltäni nauraa. Muut hörähtelivät. Laskeutuessamme meidän pitäisi kääntyä seisomaan pilottiin päin ja nojata laskeutumissuuntaan. Kamerat yms. pitäisi laittaa tuossa vaiheessa takin sisäpuolelle, koska jos kori kaatuisi, narut saattaisivat muutoin jäädä korin alle ja kiristyä kaulan ympärille. Yitin hengittää rauhallisesti. Miten lapset pärjäisivät?

  • Kuinka todennäköistä on, että kori kaatuu? kysyin pienellä äänellä.
  • Se saattaa kaatua, mutta jos se kaatuu, se kaatuu hyvin hitaasti ja nousee takaisin pystyyn, ystävällinen pilotti kertoi meille rauhoittavalla äänellä.

Yritin huokaista helpotuksesta, mutta en onnistunut.

Vanhempani katselivat puuhiamme korin ulkopuolelta.

  • Nähdään varmaan nyt viimeisen kerran, äitini vitsaili – vai oliko hän sittenkin tosissaan? – Otan teistä siis oikein monta kuvaa. Teidän ei ole pakko lähteä lennolle, jollette uskalla, hän vakuutti vielä lapsille.

Lapsilla oli jo matkakuume. He kyselivät malttamattomina, koska lähtisimme. Ensin piti kuitenkin täyttää pallo.

14007252388_2cbda54b75_m14007247488_05e7fa8e3b_m

14193845364_c66d941807_m14007289477_9bbb5f0884_m

Kori kaadettiin kyljelleen ja pallon kuoreen ohjattiin kylmää ilmaa puhaltimella. Mieheni meni auttamaan kuoren toiseen päähän, itse jäin pitämään pallon suuaukkoa auki. Ilma virtasi sisälle kovaa vauhtia ja näkymä suuaukolta oli komea, kun pallo alkoi hitaasti täyttyä ja muotoutua. Kun ilmaa oli lopulta tarpeeksi, polttimet pääsivät työhönsä. Ne lämmittivät pallon sisällä olevaa ilmaa ja sitä mukaa kun ilma lämpeni, pallo alkoi kohota ilmaan. Tässä puuhassa meni kymmenisen minuuttia, kenties vartti. Lapset juoksentelivat edes takaisin ja katselivat pallon kasvamista uteliaina.

  • Hei toi Dr. Oetker luki myös meidän pitsalaatikon kyljessä, keskimmäinen totesi, kun huomasi pallon mainoslogon. – Saadaanks me pitsaa?

Kun pallo oli viimein pystyssä, pilotti pyysi meitä aikuisia pitämään koria maassa. Köysi oli toki vielä kiinni maasturissa, mutta silti kori oli jo valmis nousemaan ilmaan. Sitten ensimmäiset matkustajat saivat kiivetä koriin. Mahaani kouri.

Lapset kiipesivät ensimmäisenä matkustamoon, korin reunassa olevia aukkoja pitkin. Sitten oli meidän muiden vuoro. Toiselle rouvista kiipeäminen oli lonkkien vuoksi vaikeaa, mutta miehet auttoivat hänet turvallisesti perille saakka. Sittenlentäjä irrotti köyden ja matkamme alkoi – yllättävän nopeaa vauhtia. Heilutimme kaikille katsojille, mutta en silti uskaltanut katsoa heihin päinkään. Sen sijaan katselin edessämme kohoavaa linnan kasarmia, joka näytti upealta ilmasta käsin. Minä selviän tästä, minä selviän tästä, vakuutin itselleni. Mieheni hymyili rauhoittavasti.

Jo pienen hetken päästä leijailimme kaupungin lähes aution torin ylitse. Ihailimme sen laidalla seisovaa kirkkoa ja tunnistimme muitakin tuttuja rakennuksia lintuperspektiivistä. Hienoa, mahtavaa, upeaa! Maisemat muuttuivat nopeasti allamme.

14007229039_f255d30a36_m  14190607341_0f391126c1_m

14193832824_469382bfb5_m  14170747796_c2c66dc895_m

???????????????????????????????

Isoimmat tyttäremme katselivat maisemia tohkeissaan, nuorin alkoi kiukutella.

  • Mä en näe mitään, hän kiljui.

Minua pelotti, joten en pystynyt nostamaan häntä edes kahta senttiä ylemmäs korin pohjasta. Sen sijaan painauduin kohti korin keskellä olevaa seinää.

  • Kyllä sä näät tarpeeksi, vakuutin epävarmalla äänellä. – Katso kauemmas, älä suoraan alas.

Kiukuttelu jatkoi. Miehenikin vakuutteli lapsellemme, että kyllä hän pärjäisi, vaikka ei ollutkaan tuon pidempi. Kiipeilyrei’istä korin kyljessä oli myös hyvä kurkkia alas. Tyttöä harmitti pitkän tovin. Onneksi hän kuitenkin lakkasi kiukuttelun, muutoin matkasta olisi tullut kaikille kovin pitkä.

Kahdeksanvuotias otti kuvia omalla kamerallaan ja kiikaroi ahkerasti. Vanhin otti kuvia kännykällä, täytyihän Instagram’iin saada jälkikäteen otoksia. Nuorin istui jonkin aikaa lattialla ja pelasi siskonsa kännykällä. Sitten hän nousi taas varpailleen kiikaroimaan.

Kohosimme yhä korkeammalle, lopulta jopa 750 metriin. Maisemat olivat henkeä salpaavan upeita (miten paljon täällä Hämeessä onkaan metsää ja järviä!). Valokuvasin ahkerasti jännityksestäni huolimatta. Pelkoni hellitti hieman vasta, kun ymmärsin katsoa maisemia toisen osaston ylitse. Kesti noin puoli tuntia, ennen kuin uskalsin irrottaa otteeni korin keskijakajasta. Hymyni ilmassa otetussa kuvassa on silti teennäinen. Muut matkustajat vaikuttivat ihmeen rennoilta. Valokuvaaja tosin hymyili vinosti, kun kuusivuotiaamme kurkkasi reunan yli ja kysyi minulta kuin ohi mennen:

  • Äiti, mitä mulle tapahtuu, jos mä tipun?

Keskustelumme taukosi aina polttimien aiheuttamien puuhkauksien ajaksi. Muutoin rupattelu jatkui tasaisesti. Vanhin tyttäremme ihmetteli, kuinka maisema oli joka puolella allamme niin selkeää ja ryhmittynyttä.

Lentomme, kuten kuumailmapallolennot useimmiten, kestäisi noin tunnin. Lentäjä kertoi meille myös kaasupallolennoista, jotka saattoivat kestää useita vuorokausia. Hän oli muun muassa lentänyt toisen suomalaisen kanssa ensimmäisenä maailmassa Euroopasta Afrikan mantereelle. Mietin, miltä pallossa nukkuminen tuntui ja millaista matkustaminen oli meren yllä. Nyt kontaktimme muuhun maailmaan kuitenkin säilyi, koska alhaalla liikkui autoja, veneitä ja jopa eläimiä. Näimme esimerkiksi rusakon juoksevan pakoon kuin henkensä edestä. Pilotin mukaan eläimet piiloutuivat yleensä kuumailmapalloilta.

14170742676_4224fc8713_m14007241100_f44c623fc9_m

14170720586_7ae626c93e_m14190576901_92c847fdbc_m

14007172349_f47800c826_m

Kun aloimme viimein, ehkä sittenkin liian pian, etsiä laskeutumispaikkaa kauempana siintävältä pellolta, oloni oli helpottunut, mutta myös surullinen. Ymmärsin kirkkaasti kokemuksemme ainutlaatuisuuden ja kauneuden. Keväinen luonto allamme oli nuppuisen vihreä ja auringonlasku kuin meitä varten tilattu. Kauempana seisoi ihmisiä katsomassa laskeutumistamme. Lapset alkoivat hihkua.

Korkeutemme laski yllättävän nopeasti. Lähestyimme uhkaavasti jonkun matkan päässä huojuvia mäntyjä. Olimme jo kumartumassa alas korin suojaan turvaan, kun pilottimme puuhkautti pari kertaa polttimilla ja pallo nousi sulavasti puiden latvojen yläpuolelle, laskeutuakseen heti perään uudelleen alemmas.

  • Ihan kuin Linnanmäellä, esikoinen huudahti.

Lasku sujui pehmeästi. Kun sitten osuimme maahan, nojasimme kaikki menosuuntaa vastaan. Kori keikahteli hetken, mutta ei kaatunut. Lähes saman tien pilotti antoi meille luvan nousta korista. Vaikka jäin viimeiseksi koriin, minulla ei ollut enää kiirettä pois. En ollut ainoa meistä, jota hymyilytti.

Autoimme kuoren ja muiden osien pakkaamisessa ja kuljimme kuraista peltoa edestakaisin. Lapset menivät hippaa. Heitä ei väsyttänyt, vaikka kello oli jo kymmenen illalla.

14170675986_0b7a4d4b79_m14213948343_fe0487c333_m

14007172170_1e96de40a0_m14193732214_3bf61c6e61_m

Kun kaikki oli taas pakattuna peräkärryyn, pilottimme lämmitti meille einespitsaa kuumailmapallon polttimien päällä.

  • Saatiin sittenkin pitsaa! keskimmäinen iloitsi.

Sitten nautimme lasilliset kuohuviiniä ja iloitsimme lennosta ja kauniista, keväisestä illasta. Lapset joivat vihreää limua ja hekottivat. Mummolle piti soittaa heti ja kertoa, että olimme kuin olimmekin selvinneet matkasta hengissä!

Maistuvan aterian jälkeen saimme diplomit ja maasturikyydin takaisin lähtöpaikalle. Kuumailmapallokortitkin saimme kirjoittaa, yritys postittaisi ne mihin osoitteeseen vain tahdoimme ja vielä asian mukaisin leimoin.

”OLITOS IKIVAOLL AILMAPALL OMATK A” kuusivuotias kirjoitti omaansa.

  • Äiti se oli PALJON KIVEMPAA kuin mä odotin, vanhin lapsista sanoi tyytyväisenä-
  • Mua kyllä pelotti… kahdeksanvuotias totesi, ylpeänä itsensä voittamisesta.
  • No ei ollu kyllä yhtään pelottavaa, kuopus väitti ja katsoi muita lippalakkinsa alta kuin kokenut lentokapteeni.

No oli kyllä pelottavaakin, sanoo äiti. Mutta samalla lento oli upea ja ikimuistoinen, koko perheen yhteinen juttu.

”Kaikista kivointa lennossa oli se, kun sain pelata siskon kännykällä.” kuusivuotiaamme totesi kotona.

Niin, ehkä kokemus jäi meille kaikille lopultakin mieleen, omalla, ainutlaatuisella tavalla.

14007138609_260f1e24aa_m14007143068_f50489aeb7_m

14170662916_6cfe3b384a_m14190509501_c96b6021dd_m

14007154730_417ba9884a_m

2 vastausta kirjoitukseen “Hanna van der Steen: Kohti korkeuksia”

  1. Kaija 11 marraskuun, 2014 klo 1:03 pm #

    Mahtava kertomus. Kiitos 🙂

  2. Robert 11 marraskuun, 2014 klo 3:16 pm #

    An experience you’ll never forget I bet! Nice to read about it, well told 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: